Haarakäyntiä ikäkriisin vastamäessä

Meikälikalla oli maanantaina syntymäpäivä. En juuri juhlistanut sitä, paitsi tekemällä sitä mitä viime aikoina on tehnyt mieli - hiihtämällä.



Läheiseni ovat viimeisen vuoden aikana saaneet urakalla vedellä rasteja seinään, sillä olen yksi niistä, joille peruskoulun liikuntatunnit loivat pyhän vihan hiihtoa kohtaan. Vielä pari vuotta sitten kuvittelin, että se viha on pyhän lisäksi myös ikuinen. Yläasteen jälkeen en ole hiihtänyt kuin kerran, vuonna 2009 pääsiäisenä Pallaksella. Vaikka olosuhteet olivat parhaat mahdolliset, totesin noin sadan metrin jälkeen, että kyllä tämä on edelleen ittestä perkeleestä, että kyllä se nyt oli tässä.

Mutta niinhän se mahtaa olla elämämpelin henki ja juju, että vuosien karttuessa sitä huomaa kerran toisensa jälkeen kuinka väärin luulikaan, se hölmö pieni nuorempi minä. 



Viime vuonna lähdin varsin lyhyellä suunnittelulla Lappiin pääsiäiseksi, ja ihan välttämättä halusin hiihtämään, mielellään yönyli-retkelle tunturiin. Se oli parasta pitkään aikaan - siitä huolimatta, että puolimatkassa autiotuvalle suksestani irtosi side ja nitkutin perille remmiviritelmien turvin, ja seuraavana päivänä odottelin useamman tunnin tuvalla kun ukko hiihti hakemaan lumikenkiä. Se oli silti ihanaa, rentouttavaa, hymyn nostattavaa ja parasta. 

No, ehkä sillä ukollakin oli osuutta asiaan, se kun sattui olemaan meidän ensimmäinen yhteinen reissu... jäipä mieleen.



Täytin 27 vuotta. Äiti linkkasi minulle Kodin kuvalehden jutun, jossa Ulla Ahvenniemi toteaa että nelikymppisenä ihminen alkaa yhtäkkiä rakastaa kaikkia asioita, joita teininä vihasi - kuten marjastusta, kaalilaatikkoa ja hiihtämistä. Saattaa toki olla että olen jo vanha sielu, mutta voin lohduttaa teitä muita uusvanhoja kanssahiihtäjiä: kyllä se voi tapahtua jo paljon aikaisemminkin. 

...onhan 13 vuotta paljon? 



Yksi juttu mikä erottaa peruskoulussa vihaamani hiihdon ja sen mitä nyt harrastan, on hiihdon tarkoitus ja filosofia. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi minun pitäisi hiihtää pururatalenkkiä ympäri uudestaan ja uudestaan, tampatulla baanalla tai ladulla? Suksethan on tehty siihen, että niillä pääsee eteenpäin hangessa! Ja minä haluan mennä suksineni juuri sinne, mikä tuntuu parhaalta. 

Onko muita jotka ovat löytäneet hiihtämisen riemun vasta aikuisena? Kertokaa, haluan vertaisriemuita tästä ihanasta oivalluksesta!

Pitkään jatkuvia hiihtokelejä toivoen,

Iina & Börje



Kommentit

  1. Katseeni kiinnittyi oitis ihanaan ulkoiluseuralaiseesi - lapinkoira lienee? :) ♥

    Minä myös peruskoulussa vihasin hiihtämistä. Se oli aivan hirveää pakkopullaa. Eikö ole oikeastaan aika ihmeellistä, miten koulussa saadaan lapset vihaamaan lajia jos toistakin?

    Olen tässä nyt kuitenkin parisen vuotta miettinyt suksien hankkimista, kun se yhtäkkiä kiinnostaisikin. Ongelma vain on todella, todella heikko tasapainoni, eli en pysy pystyssä kuin TÄYSIN tasaisella maalla. Tämä ongelma oli jo lapsena (mikä oli yksi syy lisää vihata hiihtoa) ja aikuisena korostunut huomattavasti. Saa siis nähdä jääkö ajatus hiihdon uudelleenaloituksesta ihan vain.. noh, ajatukseksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se on lapinkoira! Börjen kanssa välillä harrastetaan niinkin että hän vetää (jos huvittaa) ja minä hiihdän perässä. :)

      Tasapainon löytyminen (tai löytymättömyys) varmasti jännittää kun ei ole hetkeen hiihtänyt, niin jännitti minuakin ja edelleen vähän hakee... mutta lohduttavaa on se että tasapaino AIVAN VARMASTI paranee hiihtämisen myötä! :)

      Poista
  2. Täällä vertaisriemua tarjolla 🙋‍♀️
    Minulle tuo riemu alkoi löytyä vähän ennen neljääkymppiä ja lopulta hiihdon ilo löytyi Metsämiehen matkasta juurikin metsäsuksien muodossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa! Mikäs sen parempaa kuin hiihdellä metsässä Metsämiehen kanssa!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit