Ilmastomarssi Patvinsuolla

Välillä pitää suunnitella erikoisreissuja hieman pidemmälle tulevaisuuteen, jotta ne todella tulevat toteutetuksi. 

  

 
Patvinsuon retki oli yksi niistä, joka lyötiin lukkoon jo joskus kesällä. Ystävälläni Mialla on "samanmerkkinen" koira kuin minulla, ja tietenkin jaamme muun yhteisen historian lisäksi samanlaisen rakkauden luontoa ja samoilua kohtaan. Alunperin tarkoitus oli lähteä alkukesästä Lappiin, mutta lopulta kohteeksi valikoitui kiehtova Patvinsuo ja ajankohdaksi lokakuun puoliväli.

 

 

Matkaan lähdettiin jo torstai-iltana, kun allekirjoittaneen työpäivän velvollisuudet oli hoidettu. Ensitöiksemme tavattiin Lutakossa vakaana aikomuksena tutustuttaa kaksi nuorta ja vireää uroskoiraa toisiinsa, niin että reissu sujuisi hyvässä yhteishengessä. Helpommin sanottu kuin tehty, tietysti. Mahottoman ärinän, pullistelun ja niskavillojen nostelun jälkeen päästiin lopulta tilanteeseen, jossa kumpikin koira hillitsi itseään sen verran, että Börje saattoi rauhassa matkustaa takakontissa ja Unto Mian jaloissa etupenkillä. Mitä nyt vähän piti välillä muistuttaa toista, kuka olikaan auton kovin jätkä. 

Täytyy tähän väliin todeta, kuinka yllättynyt olin (taas kerran!) siitä kuinka hyvin Börje loppujen lopuksi antoi toisen olla. Börje on aika äijä ja kova poika haukkumaan ja komentamaan, mutta jaksoi hienosti kulkea keskittyen omaan peliin ja rauhoittua leirissä nukkumaan, pieniä herpaantumisia lukuunottamatta.

 

 
Kun lopulta pääsimme perille Suomun parkkipaikalle, oli myöhä ja pimeä. Tähtiä näkyi, sen lisäksi vain otsalamppujen valokeilat. Siirsimme koirat, rinkat ja itsemme parkkipaikalta rantaan telttailualueelle, laitoimme teltat pystyyn ja kävimme nukkumaan. 

Viime talvena alkanut pimeäsiedätys on saanut aikaan huomattavaa kehitystä, mitä tulee mielen mörköihin pimeässä metsässä touhutessa. Pari vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakkaan, että kykenisin normaalilla sykkeellä ja rauhallisin askelin käymään muutaman sadan metrin päässä autolla, yksin, varsinkin kun samalla viikolla olin lukenut karhujen pyörineen myös Suomun tilan ympäristössäkin. 

 

Mittään en oo teheny enkä varsinkaan syöny.

 

Yön aikana Börje, joka ei juuri energiaa edellisenä päivänä kuluttanut, keksi itselleen mukavaa tekemistä. Aamulla teltasta noustessani löysin koiran oman ruokapussin teltan ulkopuolelta, ja sieltä oli hävinnyt retken toisen päivän ruoka-annos sekä  6 kappaletta välipalatikkuja. Ilmeisesti näiden jälkeen oli tullut maha täyteen, sillä kolmannen päivän sapuska ja muutamia yksittäisiä nappuloita oli jäänyt syömättä. 

 

 

Hitaan aamun jälkeen lähdettiin Patvin kierrolle. Kierros on Patvinsuon kansallispuiston pisin yksittäinen reitti, vähän alle 30km reittivalinnasta riippuen. Koska koirilla oli edelleen selvittämättä lauman johtajuus, päädyimme kävelemään kaukana toisistamme: minä ja Börje edellä ja Mia ja Unto pari sataa metriä perässä.

Reitti kulki kauniissa vanhassa metsässä, rämeillä ja nevalla. Kuljin ihastellen valtavia kiviä, tervaskantoja, karpaloita ja loppusyksyn värejä. Patvinsuon kansallispuisto on yksi Suomen suurimmista ja eteläisen Suomen erämaisin kansallispuisto, mikä kyllä tuntui suurimman osan reissusta - ihmisiä ei ensimmäisenä päivänä juuri tullut vastaan. Pirskanlammella saimme viettää yön ihan omalla porukalla. 


Meitä vähän harmitti, että Helsingissä järjestetty Ilmastomarssi osui juuri samalle viikonlopulle. Totesimme kuitenkin, että mikä olisi parempi paikka marssia omaa Ilmastomarssiaan, mukana Helsingin hengessä, kuin itäinen suoerämaa. Täällä jos missä konkretisoituu syy, minkä puolesta taistella ilmastonmuutosta vastaan.

 

Retken jälkeen silmiini osui jossain Facebookin ryhmässä susivaroitus samoilta alueilta, missä mekin kuljimme. Samoin Patvinsuosta sanotaan, että siellä on kansallispuistoistamme ehkä todennäköisintä törmätä karhuun. Petoihin törmäämisen mahdollisuus mietitty jonkin verran ennen matkaa, ja Börjen kanssa kahdestaan kulkiessa oli aikaa miettiä asiaa.

Ensin pelotti. Sumuinen metsä oli juuri sen näköinen, että puiden lomasta voisi koska tahansa pilkistää harmaata tai tummanruskeaa.

Sitten aloin suunnitella ja käydä läpi  mielessäni tarkkoja toimintasuunnitelmia, kuinka toimisin erilaisissa tilanteissa karhun tai suden hyökätessä. Samaan aikaan kirkastui ajatus, kuinka epätodennäköistä hyökkäys kuitenkaan olisi, vaikka petoja lähistöllä liikkuisikin. Minua myös rauhoittaa, jos olen miettinyt etukäteen miten toimia, jolloin tilanne ei välttämättä tulisi ihan täytenä yllätyksenä.

Ja lopulta, pyöriteltyäni asiaa joka kantilta, aloin toivoa että näkisin edes vilauksen kontiosta.

Sushukat pelottavat minua huomattavasti enemmän, mutta kyllä sellaisenkin haluaisin nähdä - mieluummin tietysti kaukaa.

Pahaa sutta ken pelkäisi, pelkäisi, pelkäisi...?



Polun varrella oli runsaasti suppilovahveroita, emmekä tietenkään voineet vastustaa kiusausta kerätä niitä vähän mukaan. Lauantai-iltana Suomun nuotiopaikalla peräti kolme kahden hengen seuruetta kokkaili omia sienikastikkeitaan - mekin saimme ystävällisiltä kanssaretkeilijöiltä jämäsipulit ja -kermat. Kastike syötiin lättyjen lisukkeena, enkä ole ehkä koskaan syönyt niin uskomattoman hyviä suolaisia lättyjä!

Ennen retkeä tiedossa oli tietenkin se, että koirat edustavat samaa rotua, joskin eri linjoja, ja ovat molemmat riistanvärisiä. Pikkuhiljaa seurueessamme paljastui kuitenkin monta muutakin yhtäläisyyttä... ja uskokaa pois, mitään näistä ei sovittu etukäteen!

 

Patvinsuo on upea retkikohde kokonsa ja kauneutensa vuoksi, ja uskon sen olevan tätä myös talvella. Ehkä palaan myöhemmin suksien ja ahkion kanssa. Ja ukon.

 

Syysterveisin,

Iina & Börje