Pimeet touhuu

Tämän jutun kuvat on ottanut Mika Mannonen/Ulkoilma Akatemia.


Viime lauantain vietin Etelä-Konneveden kansallispuistossa Ulkoilma Akatemian kurssilla. Teemana oli syksylle tyypillinen lempi-retkiolosuhteeni:  

PIMEÄ.

 

Kurssilla käytiin läpi kylmenevän ja pimenevän vuodenajan retkeilyyn liittyviä asioita: miten pukeudutaan, mitä otetaan huomioon. Suunnistustaitoni ovat peruskoulupohjalta, joskin toistaiseksi olen aina löytänyt lopulta pois metsästä.

Kuva: Mika Mannonen / Ulkoilma Akatemia

Kurssin aikana tuli kuitenkin varsin selväksi, että vaikka suunnistamisen perusteet olisivatkin muistissa, harjoittelu kannattaa aina. 

Asiantuntevien kouluttajien kanssa käytiin läpi niin matkan laskeminen kartalta, mittasuhteet ja karttamerkinnät, matkan taittamiseen kuluvan ajan arvioiminen kuin erannon huomioiminenkin. Moni asia kuulosti joko läheisesti tai etäisesti tutulta, mutta monta uuttakin asiaa opin. Esimerkiksi erannosta en muista koskaan kuulleenikaan - on tosin mahdollista, että olen vain kategorioinut sen aivoissani lokeroon Ö.

Kuva: Mika Mannonen / Ulkoilma Akatemia

Koulutusosion jälkeen pääsimme tositoimiin kiertämään Vuori-Kalajan kierros, ja ihan pilkkopimeässä. Yötaivaalla oli vain joitakin pilviä ja täysikuu mollotti taivaanrannassa. Vuorelle kiivettyämme tunnistettiin tähtikuvioita ja ihailtiin mustaa metsää. 

Huomionarvioista oli muun muassa se, miten eri tavoin ympäristön erottaa pimeällä silloin kuin valo on päällä tai pois päältä. Valokeila kun valaisee vain pienen osan ympäristöä, ja hämärään tottunut silmä erottaa kuitenkin yllättävän paljon maastonmuotoja ja kasvillisuutta.

Ryhmän mukana kulkiessa ei tietenkään pelottanut lainkaan, mutta uskon vahvasti että tämäkin kokemus loi minuun paljon lisävarmuutta pimeässä liikkumiseen myös yksin - ei sieltä metsästä mörköjä hyökkää, eihän sellaisia ole.

Kuva: Mika Mannonen / Ulkoilma Akatemia

 

Kurssin jälkeen laitettiin Börjen kanssa teltta pystyyn laavun läheisyyteen, keiteltiin iltapalat ja nukuttiin hyvät yöunet.

 

Aamulla herättiin ennen kuutta ja kivuttiin Kalajanvuorelle aamukaffin keittoon. Siitä minulla ei valitettavasti ole kuvia, koska unohdin puhelimen telttaan, joten joudutte vain kuvittelemaan nousevan auringon värjäämän usvan loputtoman havumetsän yllä. Kuvitelkaapa, tai kiivetkää joskus itse Kalajanvuorelle auringonnousua katsomaan.

Pimein terveisin,

Iina & Börje