Lumien sulattelua Salamajärvellä

Mä vaan hiihdän!

Viime viikonloppuna Outdoor Siskot kokoontuivat Salamajärven kansallispuistoon hiihtovaelluksen ja talviretkeilyn merkeissä. Osa piti majaa Koirasalmen luontotuvalla, osa lähti metsään ja suolle ahkioiden kanssa. 

Tulin itse paikalle ensimmäisenä, perjantaina iltapäivällä. Koirasalmella ei ollut muita kuin minä ja ihanat rohkeat talitintit. Virittelin puoliskinit uusiin Cecilie Skogeihini, ahkion kiinni vetoreppuuni ja hilipasin Ison Koirajärven yli Tauslamminnevan kodalle. Rannasta reitti kohti Pyydyskosken kotaa muuttui mäkiseksi ja möykkyiseksi, mikä tietenkin ensimmäistä kertaa ahkion kanssa hiihtävälle aiheutti muutaman ylimääräisen hikipisaran ohimoille. Totesin, että päälläni oli lähes tismalleen samat vaatteet kuin elokuussa Kaldoaivin reissulla - silloin oli kylmä, ja nyt -11 asteen pakkasessa kuuma. Joidenkin ärräpäiden saattelemana pääsin kuitenkin suon laitaan, josta matka jatkui taas hieman kevyemmissä tunnelmissa. Mutta olihan se nyt hauskaa!

Kodalla olin pimeän jo laskeutuessa, mutta seuraavat tulijat eivät olleet vielä saapuneet edes Koirasalmelle, joten minulla oli monta tuntia aikaa puuhailla itsekseni leiriä kuntoon. Pienen yksiöni pystytys sujui ihanan helposti, vaikka en lumikiiloja omistakaan - onneksi yö oli tyyni eikä tuulta tarvinnut pelätä. 

Mahdottoman kaunis kuunsirppi ja tähtitaivas loisti suon yllä, ja minä vain istuin kodassa tulilla ja keittelin jauhelihakeittoa. Yksi retkitavoitteeni tälle vuodelle on pimeänpelon siedätyshoito. Ympärillä oli ihan sysipimeää ja hiljaista, ja melkein odotin koska mielikuvitus alkaa keksimään peikkoja. Mutta arvatkaa mitä! EI ALKANUT! Siellä minä istuin yksin pimeässä metsässä eikä pelottanut ollenkaan!
En ole aivan varma mistä se johtui, että vaikka yleensä pelottaa, nyt ei - ehkä se että oli lämmin ja notski paloi, ja ehkä se että olin kaukana asutuksesta, oikeasti metsässä. Ehkä sillä oli vaikutusta että hiihdin paikalle valoisan aikaan ja näin kuinka pimeä laskeutui. Ehkä hiihtämisen ja ahkion raahaamisen tuottama endorfiini vaikutti näin. En tiedä, mutta olen ylpeä itsestäni ja onnellinen siitä, että tällainenkin tuntemus pimeästä on minulle vielä mahdollinen!


Illan aikana sain onneksi myös seuraa, ensin kaksi siskoa ja myöhemmin yöllä oli leiriin päässyt vielä kolme siskoa lisää. Itse nukuin tyytyväisenä Marmotin pussissani lampaantaljan päällä, vain varpaat ja nenänpää hiukan jäässä.

Yhdellä siskoista oli sama pussi kuin minulla, mutta sen lisäksi kesäpussi. Hän ihmetteli (yhtä paljon kuin minäkin), miten ihmeessä tarkenin yhtä pussia vähemmällä, kun lämpötila kuitenkin tippui yöllä -15 asteeseen. Päättelin, että uskomattoman verenkiertoni ja kylmänsietokykyni täytyy olla ahkeran avantouinnin tulosta! Olen nyt alkutalvesta saakka käynyt vähintään kerran viikossa avannossa, joten kai sen kuuluukin näkyä jotenkin. Avantouinti - jatkoon!

Lauantaina matkaa oli tarkoitus jatkaa Sysilammen autiotuvalle. Reitti jatkui hetken matkaa mäkisenä, ja ilokseni sain huomata, että DIY-ahkioni toimi tiukoissa käännöksissä paljon paremmin kuin Fjellpulkenit. Sain kunnian kirjoittaa Paris Expedition-pulkkaprojektistani Rinkkaputkeen, käykää lukemassa sieltä lisää hieman halvemmasta ahkioratkaisusta, kunhan juttu ilmestyy!


Maasto osoittautui hieman haastavammaksi hiihdettäväksi kuin mitä olimme kartasta tulkinneet. Seurailimme Pyydyskosken uomaa, joka johdatti meitä kohti Heikinjärveä - hitaasti mutta varmasti. Ahkioiden kanssa sellaiseen pöpelikköön ei kannata mennä, ellei ole aivan pakko: jatkuvasti piti olla nykimässä ahkiota kaatuneen puun yli ja pujottelemassa koivujen välistä. Hiki tuli, taas! Neljän tunnin taistelun jälkeen pääsimme kuitenkin Heikinjärvelle, ja olipahan taas helppoa ja mukavaa hiihtää järven jäällää.

Heikinjärven laavulla syötiin lounasta ja pohdittiin seuraavaa siirtoa. Hämärä alkoi jo pikkuhiljaa laskeutua, ja Sysilammelle oli vielä reippaasti enemmän matkaa kuin mitä oltiin ehditty taittaa. Joku mietti jäävänsä Heikinjärvelle, jollain olisi ollut vielä virtaa lähteä Sysilampea kohti. Yksi hiihtäjä, joka oli edellisen yön vielä nukkunut luontotuvalla, tuli juuri samaan aikaan laavulle kuin me ja kertoi reitin sinne olevan naurettavan helppo: moottorikelkan jälkeä suolla, sen jälkeen tietä pitkin perille asti. Kaikki päättivät lopulta lähteä Koirasalmelle saunaan ja sisämajoitukseen. Tiedetään, ulkonahan ne yöt piti viettää, mutta kun matkaan tulee muuttujia, on ihan ok tehdä järkiratkaisuja. 


Loppumatka sujui joutuisasti, ja perillä odotti lämmin sauna ja avanto! Tuvalla oli onneksi paikkoja vapaana ja lupa yöpyä järjestyi puhelinsoitolla. Makasin yläpunkalla ja join tulilla sulattamaani savunmakuista vettä, kunnes tajusin että saisihan sitä raanastakin...

Mukavasti nukutun yön jälkeen kävimme vielä pienellä porukalla hiihtelemässä Pienen Koirajärven ympäri, kevyesti ilman ahkioita, ja ihastelimme vitivalkoista luontoa ja auringonpilkahduksia sumuharson seasta. 

Salamajärven reissu oli minulle ensimmäinen Outdoor Siskojen reissu, mutta ei varmasti viimeinen - samanhenkisten, rentojen ja mukavien naisten kanssa on äärettömän mukava retkeillä, vaikka ei etukäteen tuntisikaan. Facebookista löytyy Outdoor Siskojen ryhmä, johon uudetkin siskot ovat tervetulleita. 

Nyt vaan toivotaan, että talvi tulee entistä vahvempana vielä takaisin, jotta voin jatkaa tätä hyvin avattua talviretkeilyputkea.

Iina


Kommentit

  1. Tulin juuri itse juuri Salamajärveltä ja omanakin tavoitteena oli pimeänpelon kohtaaminen. Eikä minuakaan oikeastaan pelottanut, vaikka olin kolme yötä yksin reissussa. Salamajärvessä taitaa olla jotain taikaa. Ihana paikka joka tapauksessa, vaikka ahkion kanssa sai välillä tosiaan tehdä töitä ihan kunnolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin siinä täytyy ollakkin taikaa! Myvä kuulla että muillakin on tämä asia työn alla. Ihana blogi sinulla!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit